Björn Kurtén priset 2019 tilldelades för popularisering av arkeologi
13.1.2019 hade jag en stor ära att motta Björn Kurtén -priset av Nordenskiöld-samfundet i Finland! Jag fick det för att jag populariserat arkeologi. Speciellt fint är att det inte är frågan om någon tävling som man kunnat delta i, utan att någon på riktigt märkt vad jag sysslat med. Det visar att det faktiskt är någon mening i det jag och min fru Riina hållit på med i många år redan!
Just nu är Riina min viktigaste medbrottsling i arbetet med att sprida kunskap om Vandas historia. Men går man bakåt i tiden för att se var det börjat, leder spåren rakt tillbaka till min barndom, familj och den plats vi ännu också bor på i Haxböle i Vanda. Min morfar Sten-Olof Westman, som förresten kände Björn Kurtén, brukade skicka ut mig på åkern bredvid hans och min mormors hus Stenkulla för att samla stenålders krukskärvor. Mina morföräldrar bodde alltså på en stenålders boplats, hur coolt var inte det!
Min mormor Ulla-Stina Westman har långa anor i Vanda och har pratat om dem mycket. Hennes pappa Johan Berg bodde också ett stenkast från Stenkulla och jag fick en gång ett tidningsurklipp från 1950-talet av Ulla-Stina där Johan stolt visade upp 5000 år gamla musslor från Litorinahavet som han hittat i sitt potatisland. Intresset för fornhistoria i Haxböle går alltså flera generationer bakåt i släkt!
Som barn bodde jag mycket utomlands, för min pappa var diplomat. Jag började min skolgång i Moskva där jag gick i en finsk skola på ambassadens gård. Tredje och fjärde klassen gick jag i svensk skola i Stockholm. I Sverige hade vi vad jag kommer ihåg rätt mycket hembygdsundervisning och jag fick stoltsera med att berätta om min hembygd i Vanda och också visa upp en stenålders krukskärva jag hittat på Stenkulla.
Senare, ett antal år efter flytten tillbaka till Finland, började jag gymnasiet. Inte utomlands denna gång, men i Tölö. Där fick jag alltid nu och då behov av att försvara Vanda. Jag brukade påpeka att livet under stenåldern florerade i Vanda medan Helsingfors ännu låg under vattenytan. Jag skrev också mitt slutarbete i humanekologi, som jag läste i Tölö, om stenåldersboplatsen i Haxböle.
Efter gymnasiet gjorde jag civiltjänst på dagis och därefter började jag studera arkeologi på Helsingfors universitet. Men jag hade trivts hemskt bra på dagis också, så under de första studieåren gjorde jag ännu vikariat på olika dagis. Det visade sig överraskande svårt att förklara för dagisbarnen vad jag egentligen studerade. Och jag märkte att det inte heller riktigt fanns någon bra litteratur om det. Faktiskt varken för barn eller vuxna. Det mesta om finsk forntid var bara svår facklitteratur för experter.
Ju mer jag lärde mig under studietiden och på alla utgrävningar jag jobbade på, desto mer märkte jag hur mycket tufft och intressant kulturarv det fanns överallt runt omkring mig. Och hur dåligt människor kände till det.
Efter att jag blivit färdig med studierna år 2006, har jag målmedvetet jobbat för att popularisera arkeologi och historia. År 2006 träffade jag för första gången också Jukka Hako, som var ordförande för Vandasällskapet och som också brann för att sprida kunskap om bygdens historia. Min fru Riina har som sagt också samma intresse och hon fick så småningom jobb som verksamhetsledare för Vandasällskapet. Senare valdes jag till Jukkas efterföljare som ordförande och sedan dess har vi med Riina hunnit planera massor med guidningar, utflykter, böcker och evenemang där vi delat med oss av vårt kunnande.
I och med att vi fick egna barn började vi också ta allvarligare itu med att nå fram till yngre människor. Både Riina och jag har sprungit runt i olika Vandaskolor och berättat om bygdens historia och också guidat otaliga skolgrupper på olika historiska platser. Vi har också skrivit böcker för barn och båda har redan nya bokidéer.
Som arkeolog på Vanda stadsmuseum får jag också jobba med stadsplanering. Staden har förhållit sig positivt till att lyfta fram dess förflutna i stadsbilden. Nu har vi i Vanda redan en fornpark och till exempel i Myrbacka, som är byggt på en stor stenåldersboplats, börjar stenåldern allt mer synas i gatubilden. Det är också meningen att bättre lyfta fram den historiska Stora Strandvägen som slingrar sig igenom staden.
Jag hoppas att historia och arkeologi med tiden blir en självklar del av samhället, som intresserar människor och ses som en resurs. Jag kommer att fortsätta med att popularisera arkeologi på olika sätt. Mitt nuvarande projekt, som jag hoppas blir färdigt under det här året leder tillbaka till mina rötter, nämligen Haxböle. Boken om Stenkullabergets berättelser tillsammans med konstnären Tom Björklund handlar alltså om mina barndomslandskap där min släkt redan i många generationer intresserat sig för hembygdshistoria!
Andreas Koivisto
ARKEOLOGIAN POPULARISOINTI TOI BJÖRN KURTÈN -PALKINNON 2019
13.1.2019 minulla oli suuri kunnia vastaanottaa Nordenskiöld-samfundet i Finland -yhdistyksen myöntämä Björn Kurtén -palkinto. Sain sen, koska olen popularisoinut arkeologiaa. Erityisen hienoa on, että kyseessä ei ole kilpailu, johon olisin voinut osallistua, vaan joku ulkopuolinen on oikeasti huomannut mitä olen tehnyt. Se osoittaa, että minun ja vaimoni Riinan vuosia tekemällämme työllä on merkitystä!
Tällä hetkellä Riina on tärkein kanssarikolliseni levittämässä tietoa Vantaan historiasta. Jos kuitenkin mennään ajassa taaksepäin ja mietitään mistä kaikki alkoi, johtaa jäljet suoraan lapsuuteeni, perheeseeni ja Vantaan Hakkilan kylään, jossa vieläkin asumme. Isoisälläni Sten-Olof Westmanilla, joka muuten tunsi Björn Kurténin, oli tapana lähettää minut Stenkulla -talonsa viereiselle pellolle etsimään kivikautisia ruukunpalasia. Isovanhempani siis asuivat kivikautisella asuinpaikalla, kuinka siistiä!
Isoäidilläni Ulla-Stina Westmanilla on juuret syvällä Vantaassa ja hän on kertonut minulle paljon kotiseudustani. Hänen isänsä Johan Berg asui kivenheiton päässä Stenkullasta. Kerran sain Ulla-Stinalta lehtileikkeen, jossa Johan esittelee ylpeänä 5000 vuoden takaisia Litorinameren aikaisia simpukoita, joita oli löytänyt perunamaastaan. Kiinnostus muinaiseen historiaan Hakkilassa kulkee suvussamme monen sukupolven päähän.
Lapsena asuin paljon ulkomailla, sillä isäni oli diplomaatti. Aloitin koulunkäyntini Moskovassa Suomen suurlähetystön pihalla olevassa suomalaisessa koulussa. Kolmannen ja neljännen luokan kävin ruotsalaisessa koulussa Tukholmassa. Ruotsissa oli paljon kotiseutuopetusta ja minä sain ylpeänä kertoa myös omasta kotiseudustani Vantaalla ja esitellä Stenkullasta löytämääni kivikautista ruukunpalasta.
Myöhemmin, asuttuamme jo Suomessa muutamia vuosia, aloitin lukion. Tällä kertaa en kuitenkaan aivan ulkomailla, mutta Töölössä. Siellä minulle tuli aika ajoin tarve puolustaa Vantaata. Minulla oli tapana mainita, että elämä kukoisti kivikauden Vantaalla Helsingin ollessa vielä veden peitossa. Kirjoitin myös lukion lopputyöni Hakkilan kivikautisesta asuinpaikasta.
Lukion jälkeen suoritin päiväkodissa siviilipalveluksen ja sen jälkeen aloitin arkeologian opinnot Helsingin yliopistossa. Olin kuitenkin viihtynyt hirmu hyvin myös päiväkodissa ja parin ensimmäisen opintovuoteni aikana tein päiväkodeissa sijaisuuksia. Osoittautui yllättävän vaikeaksi kertoa päiväkodin lapsille mitä oikein opiskelin. Ja huomasin, että asiasta ei myöskään löytynyt oikein mitään kirjallisuutta. Ei lapsille eikä aikuisille. Suurin osa Suomen esihistoriasta oli vain vaikeaselkoisia tiedekirjoja asiantuntijoille.
Mitä enemmän opin yliopistossa sekä töissä kaikilla arkeologisilla kaivauksilla, sitä enemmän huomasin miten paljon hienoa ja kiinnostavaa kulttuuriperintöä joka puolella oikeasti oli. Ja kuinka huonosti ihmiset sen tunsivat!
Opintojeni päättymisen jälkeen 2006 olen määrätietoisesti työskennellyt arkeologian ja historian popularisoimisen parissa. Valmistumisvuotenani 2006 tapasin ensimmäistä kertaa myös Vantaa-Seuran silloisen puheenjohtajan Jukka Hakon, jolla oli samanlainen palo jakaa tietoa seudun historiasta. Vaimollani Riinallakin on sama intohimo ja hän saikin kohta työtä Vantaa-Seuran toiminnanjohtajana. Myöhemmin minut valittiin Jukan seuraajaksi puheenjohtajana ja siitä lähtien olemme Riinan kanssa ideoineet ja toteuttaneet monia opastuksia, retkiä, kirjoja ja tapahtumia, joissa olemme jakaneet osaamistamme.
Saadessamme omia lapsia olemme aina vaan ottaneet vakavammin tehtävän saada tietoa perille myös nuoremmille ihmisille. Sekä Riina että minä olemme juosseet lukuisissa vantaalaiskouluissa kertomassa seudun historiasta ja opastaneet useita koululuokkia historiallisilla paikoilla. Olemme myös kirjoittaneet lapsille tarkoitettuja tietokirjoja ja meillä on hyviä ideoita tulevia kirjoja varten.
Työskennellessäni arkeologina Vantaan kaupunginmuseolla saan myös olla mukana kaupunkisuunnittelussa. Kaupunki on suhtautunut positiivisesti ajatukseen ottaa menneisyyttä mukaan katukuvaan. Nykyään meillä on Vantaalla jo muinaispuisto ja esimerkiksi Myyrmäessä, joka sijaitsee kivikautisen asuinpaikan päällä, rupeaa kivikausi yhä paremmin näkymään katukuvassa. Myös kaupungin läpi kulkevaa Suurta Rantatietä on tarkoitus nostaa paremmin esille.
Minä toivon, että arkeologiasta ja historiasta ajan myötä tulee itsestään selvä osa yhteiskuntaa, että se kiinnostaa ihmisiä ja että arkeologia nähdään voimavarana. Itse aion jatkaa entiseen malliin arkeologian popularisoimista eri tavoin. Tämän hetkinen projektini, jonka toivon saavani valmiiksi tämän vuoden aikana johtaa takaisin juurilleni, nimittäin Hakkilaan. Kirja Ikikallion kertomuksista yhdessä taiteilija Tom Björklundin kanssa kertoo siis lapsuuden ajan maisemistani, jossa sukuni jäsenet ovat jo sukupolvien ajan olleet kiinnostuneita kotiseutuhistoriasta!
Andreas Koivisto
Just nu är Riina min viktigaste medbrottsling i arbetet med att sprida kunskap om Vandas historia. Men går man bakåt i tiden för att se var det börjat, leder spåren rakt tillbaka till min barndom, familj och den plats vi ännu också bor på i Haxböle i Vanda. Min morfar Sten-Olof Westman, som förresten kände Björn Kurtén, brukade skicka ut mig på åkern bredvid hans och min mormors hus Stenkulla för att samla stenålders krukskärvor. Mina morföräldrar bodde alltså på en stenålders boplats, hur coolt var inte det!
Min mormor Ulla-Stina Westman har långa anor i Vanda och har pratat om dem mycket. Hennes pappa Johan Berg bodde också ett stenkast från Stenkulla och jag fick en gång ett tidningsurklipp från 1950-talet av Ulla-Stina där Johan stolt visade upp 5000 år gamla musslor från Litorinahavet som han hittat i sitt potatisland. Intresset för fornhistoria i Haxböle går alltså flera generationer bakåt i släkt!
Som barn bodde jag mycket utomlands, för min pappa var diplomat. Jag började min skolgång i Moskva där jag gick i en finsk skola på ambassadens gård. Tredje och fjärde klassen gick jag i svensk skola i Stockholm. I Sverige hade vi vad jag kommer ihåg rätt mycket hembygdsundervisning och jag fick stoltsera med att berätta om min hembygd i Vanda och också visa upp en stenålders krukskärva jag hittat på Stenkulla.
Senare, ett antal år efter flytten tillbaka till Finland, började jag gymnasiet. Inte utomlands denna gång, men i Tölö. Där fick jag alltid nu och då behov av att försvara Vanda. Jag brukade påpeka att livet under stenåldern florerade i Vanda medan Helsingfors ännu låg under vattenytan. Jag skrev också mitt slutarbete i humanekologi, som jag läste i Tölö, om stenåldersboplatsen i Haxböle.
Efter gymnasiet gjorde jag civiltjänst på dagis och därefter började jag studera arkeologi på Helsingfors universitet. Men jag hade trivts hemskt bra på dagis också, så under de första studieåren gjorde jag ännu vikariat på olika dagis. Det visade sig överraskande svårt att förklara för dagisbarnen vad jag egentligen studerade. Och jag märkte att det inte heller riktigt fanns någon bra litteratur om det. Faktiskt varken för barn eller vuxna. Det mesta om finsk forntid var bara svår facklitteratur för experter.
Ju mer jag lärde mig under studietiden och på alla utgrävningar jag jobbade på, desto mer märkte jag hur mycket tufft och intressant kulturarv det fanns överallt runt omkring mig. Och hur dåligt människor kände till det.
Efter att jag blivit färdig med studierna år 2006, har jag målmedvetet jobbat för att popularisera arkeologi och historia. År 2006 träffade jag för första gången också Jukka Hako, som var ordförande för Vandasällskapet och som också brann för att sprida kunskap om bygdens historia. Min fru Riina har som sagt också samma intresse och hon fick så småningom jobb som verksamhetsledare för Vandasällskapet. Senare valdes jag till Jukkas efterföljare som ordförande och sedan dess har vi med Riina hunnit planera massor med guidningar, utflykter, böcker och evenemang där vi delat med oss av vårt kunnande.
I och med att vi fick egna barn började vi också ta allvarligare itu med att nå fram till yngre människor. Både Riina och jag har sprungit runt i olika Vandaskolor och berättat om bygdens historia och också guidat otaliga skolgrupper på olika historiska platser. Vi har också skrivit böcker för barn och båda har redan nya bokidéer.
Som arkeolog på Vanda stadsmuseum får jag också jobba med stadsplanering. Staden har förhållit sig positivt till att lyfta fram dess förflutna i stadsbilden. Nu har vi i Vanda redan en fornpark och till exempel i Myrbacka, som är byggt på en stor stenåldersboplats, börjar stenåldern allt mer synas i gatubilden. Det är också meningen att bättre lyfta fram den historiska Stora Strandvägen som slingrar sig igenom staden.
Jag hoppas att historia och arkeologi med tiden blir en självklar del av samhället, som intresserar människor och ses som en resurs. Jag kommer att fortsätta med att popularisera arkeologi på olika sätt. Mitt nuvarande projekt, som jag hoppas blir färdigt under det här året leder tillbaka till mina rötter, nämligen Haxböle. Boken om Stenkullabergets berättelser tillsammans med konstnären Tom Björklund handlar alltså om mina barndomslandskap där min släkt redan i många generationer intresserat sig för hembygdshistoria!
Andreas Koivisto
 |
| Min morfars far Johan Berg berättar om sitt fynd av uråldriga musslor i potatislandet. Isoäitini isä Johan Berg esittelee perunamaastaan löytyneitä ikiaikaisia simpukoita. |
ARKEOLOGIAN POPULARISOINTI TOI BJÖRN KURTÈN -PALKINNON 2019
13.1.2019 minulla oli suuri kunnia vastaanottaa Nordenskiöld-samfundet i Finland -yhdistyksen myöntämä Björn Kurtén -palkinto. Sain sen, koska olen popularisoinut arkeologiaa. Erityisen hienoa on, että kyseessä ei ole kilpailu, johon olisin voinut osallistua, vaan joku ulkopuolinen on oikeasti huomannut mitä olen tehnyt. Se osoittaa, että minun ja vaimoni Riinan vuosia tekemällämme työllä on merkitystä!
Tällä hetkellä Riina on tärkein kanssarikolliseni levittämässä tietoa Vantaan historiasta. Jos kuitenkin mennään ajassa taaksepäin ja mietitään mistä kaikki alkoi, johtaa jäljet suoraan lapsuuteeni, perheeseeni ja Vantaan Hakkilan kylään, jossa vieläkin asumme. Isoisälläni Sten-Olof Westmanilla, joka muuten tunsi Björn Kurténin, oli tapana lähettää minut Stenkulla -talonsa viereiselle pellolle etsimään kivikautisia ruukunpalasia. Isovanhempani siis asuivat kivikautisella asuinpaikalla, kuinka siistiä!
Isoäidilläni Ulla-Stina Westmanilla on juuret syvällä Vantaassa ja hän on kertonut minulle paljon kotiseudustani. Hänen isänsä Johan Berg asui kivenheiton päässä Stenkullasta. Kerran sain Ulla-Stinalta lehtileikkeen, jossa Johan esittelee ylpeänä 5000 vuoden takaisia Litorinameren aikaisia simpukoita, joita oli löytänyt perunamaastaan. Kiinnostus muinaiseen historiaan Hakkilassa kulkee suvussamme monen sukupolven päähän.
Lapsena asuin paljon ulkomailla, sillä isäni oli diplomaatti. Aloitin koulunkäyntini Moskovassa Suomen suurlähetystön pihalla olevassa suomalaisessa koulussa. Kolmannen ja neljännen luokan kävin ruotsalaisessa koulussa Tukholmassa. Ruotsissa oli paljon kotiseutuopetusta ja minä sain ylpeänä kertoa myös omasta kotiseudustani Vantaalla ja esitellä Stenkullasta löytämääni kivikautista ruukunpalasta.
Myöhemmin, asuttuamme jo Suomessa muutamia vuosia, aloitin lukion. Tällä kertaa en kuitenkaan aivan ulkomailla, mutta Töölössä. Siellä minulle tuli aika ajoin tarve puolustaa Vantaata. Minulla oli tapana mainita, että elämä kukoisti kivikauden Vantaalla Helsingin ollessa vielä veden peitossa. Kirjoitin myös lukion lopputyöni Hakkilan kivikautisesta asuinpaikasta.
Lukion jälkeen suoritin päiväkodissa siviilipalveluksen ja sen jälkeen aloitin arkeologian opinnot Helsingin yliopistossa. Olin kuitenkin viihtynyt hirmu hyvin myös päiväkodissa ja parin ensimmäisen opintovuoteni aikana tein päiväkodeissa sijaisuuksia. Osoittautui yllättävän vaikeaksi kertoa päiväkodin lapsille mitä oikein opiskelin. Ja huomasin, että asiasta ei myöskään löytynyt oikein mitään kirjallisuutta. Ei lapsille eikä aikuisille. Suurin osa Suomen esihistoriasta oli vain vaikeaselkoisia tiedekirjoja asiantuntijoille.
Mitä enemmän opin yliopistossa sekä töissä kaikilla arkeologisilla kaivauksilla, sitä enemmän huomasin miten paljon hienoa ja kiinnostavaa kulttuuriperintöä joka puolella oikeasti oli. Ja kuinka huonosti ihmiset sen tunsivat!
Opintojeni päättymisen jälkeen 2006 olen määrätietoisesti työskennellyt arkeologian ja historian popularisoimisen parissa. Valmistumisvuotenani 2006 tapasin ensimmäistä kertaa myös Vantaa-Seuran silloisen puheenjohtajan Jukka Hakon, jolla oli samanlainen palo jakaa tietoa seudun historiasta. Vaimollani Riinallakin on sama intohimo ja hän saikin kohta työtä Vantaa-Seuran toiminnanjohtajana. Myöhemmin minut valittiin Jukan seuraajaksi puheenjohtajana ja siitä lähtien olemme Riinan kanssa ideoineet ja toteuttaneet monia opastuksia, retkiä, kirjoja ja tapahtumia, joissa olemme jakaneet osaamistamme.
Saadessamme omia lapsia olemme aina vaan ottaneet vakavammin tehtävän saada tietoa perille myös nuoremmille ihmisille. Sekä Riina että minä olemme juosseet lukuisissa vantaalaiskouluissa kertomassa seudun historiasta ja opastaneet useita koululuokkia historiallisilla paikoilla. Olemme myös kirjoittaneet lapsille tarkoitettuja tietokirjoja ja meillä on hyviä ideoita tulevia kirjoja varten.
Työskennellessäni arkeologina Vantaan kaupunginmuseolla saan myös olla mukana kaupunkisuunnittelussa. Kaupunki on suhtautunut positiivisesti ajatukseen ottaa menneisyyttä mukaan katukuvaan. Nykyään meillä on Vantaalla jo muinaispuisto ja esimerkiksi Myyrmäessä, joka sijaitsee kivikautisen asuinpaikan päällä, rupeaa kivikausi yhä paremmin näkymään katukuvassa. Myös kaupungin läpi kulkevaa Suurta Rantatietä on tarkoitus nostaa paremmin esille.
Minä toivon, että arkeologiasta ja historiasta ajan myötä tulee itsestään selvä osa yhteiskuntaa, että se kiinnostaa ihmisiä ja että arkeologia nähdään voimavarana. Itse aion jatkaa entiseen malliin arkeologian popularisoimista eri tavoin. Tämän hetkinen projektini, jonka toivon saavani valmiiksi tämän vuoden aikana johtaa takaisin juurilleni, nimittäin Hakkilaan. Kirja Ikikallion kertomuksista yhdessä taiteilija Tom Björklundin kanssa kertoo siis lapsuuden ajan maisemistani, jossa sukuni jäsenet ovat jo sukupolvien ajan olleet kiinnostuneita kotiseutuhistoriasta!
Andreas Koivisto
Kommentit
Lähetä kommentti