Ritualer kring stenålderns krukframställning

För ungefär 7200 år sedan kom det människor som kände till konsten att framställa lerkrukor till de södra delarna av Finland. Då hade det redan bott folk i trakten runt Stenkullaberget i över 2000 år. Konsten att framställa lerkärl anses av många arkeologer ha spridits via giftermål grupper emellan. Speciellt tror man att det skett med hjälp av att män hittat sig hustrur utifrån och kvinnor flyttat till ett nytt område. Framställningen av krukor anses nämligen under stenåldern ha skötts av kvinnorna. Genom kvinnorna kunde kunskapen spridas över vida områden då folk flyttade till nya platser.

Orsaken till att man börjat använda lerkärl har ofta knutits ihop med stora fördelar att förvara produkter. Runt Stenkullaberget gäller det speciellt fisk och sältran. Sältran är sälens fett som är rikt på vitamin A, vitamin D och omättade fettsyror. Tran var också väldigt viktigt för att smörja in och mjukgöra läder och skinn. Hade man till exempel kanoter av skinn, oljades de årligen med en blandning av tran och harts för att hålla. Under senare tider har tran också använts som lampolja, men man vet inte om människor använt tran till det ännu under stenåldern.

Förutom praktisk hjälp med att förvara olika förnödenheter, har krukorna säkert också fört med sig nya sociala och rituella aspekter som är svåra att nå arkeologiskt. Användningen av lera i krukframställning har på många håll ansetts införa en ny magisk dimension i samhället. Processen att tillverka krukor verkar ha varit full av ritualer och tabun, som måste följas till punkt och pricka under tillverkningsprocessen.

Kruktillverkningen var en jobbig process som började med att hämta leran. Sedan skulle den putsas genom att rensa bort rötter och stenar. Efter det torkades leran, pulveriserades, rensades och blöttes igen. Leran knådades flera gånger tills den blev jämn och utan luftbubblor. Sedan måste magringen delas jämnt. Att magra leran betydde att man tillsatte ämnen i leran, till exempel sand, för att den inte skulle spricka vid förbränningen. Till slut skulle kärlen formas och dekoreras för att sedan brännas. Även om man gjorde allt på precis samma sätt gång efter gång, kunde bränningen antingen lyckas eller misslyckas. Om den misslyckades var det lätt att skylla på att man inte följt traditionen ordentligt.

Krukornas starka rituella ställning syns också i mönstren och orneringen. Orneringen hölls praktiskt taget oförändrad i många hundratals år, där fanns inte plats för avvikelser. Dekoreringen av krukor var oerhört traditionsbunden och konservativ.
 
Andreas Koivisto

Bild/Kuva: Tom Björklund

KIVIKAUTISTEN RUUKKUJEN RITUAALINEN VALMISTUS
--
Noin 7200 vuotta sitten Suomen eteläisiin osiin saapui saviruukkujen valmistamisen taidon omaavia ihmisiä. Sitä ennen Stenkullan kallion ympäristössä oli asunut ihmisiä jo yli 2000 vuoden ajan. Taito valmistaa saviruukkuja katsotaan levinneen Suomeen eri ryhmien välisten naimakauppojen kautta. Erityisesti ajatellaan miesten löytäneen vaimoja muualta ja naisten muuttaneen uudelle alueelle. Saviruukkujen valmistus katsotaan kivikaudella olleen naisten tehtävä. Naisten kautta taito saattoi levitä laajalle heidän muuttaessaan uusille alueille.

Syynä saviruukkujen valmistuksen aloittamiseen on usein pidetty suuria hyötyjä tavaroiden säilyttämisessä. Stenkullan kallion ympäristössä kyse oli erityisesti kalasta ja hylkeen traanista. Traani on hylkeen rasvaa, jossa on paljon A ja D vitamiinia sekä tyydyttämättömiä rasvahappoja. Traani oli ravintoarvojensa lisäksi hyvin tärkeää voidellessa ja pehmittäessä nahkoja ja vuoteja. Mikäli käytössä esimerkiksi oli nahalla päällystettyjä kanootteja, piti ne vuosittain voidella traanin ja pihkan sekoituksella kestääkseen käyttöä. Myöhempinä aikoina traania on myös käytetty lamppuöljynä, mutta ei tiedetä varmasti ihmisten käyttäneen sitä siinä tarkoituksessa vielä kivikaudella.

Käytännönläheisen säilytysnäkökulman lisäksi ruukut ovat luultavasti tuoneet mukanaan myös arkeologisesti vaikeasti havaittavia uusia sosiaalisia ja rituaalisia seikkoja. Saven käyttäminen ruukunvalmistuksessa on monin paikoin katsottu tuoneen uuden maagisen ulottuvuuden yhteiskuntaan. Ruukun valmistukseen liittyvä prosessi näyttää olleen täynnä rituaaleja ja tabuja, joita piti noudattaa tarkkaan valmistusprosessin aikana.

Saviastioiden valmistus oli työläs prosessi, joka alkoi saven hakemisella. Savi piti puhdistaa juurista ja kivistä. Sitten se kuivatettiin, jauhettiin, puhdistettiin ja kostutettiin uudelleen. Savi vaivattiin useaan otteeseen, kunnes siitä tuli tasainen ja ilmakuplat olivat hävinneet. Sitten saveen lisättiin sekoiteaine, joka piti saada levitettyä tasaisesti. Saveen saatettiin lisätä esimerkiksi hiekkaa, jotta astia ei halkeaisi polton yhteydessä niin helposti. Lopuksi astiat piti muotoilla ja koristella ennen polttoa. Vaikka kaikki tehtiin täysin samalla tavalla kerrasta toiseen, saattoi poltto joko onnistua tai epäonnistua. Polton epäonnistuessa oli helppo löytää syy siitä, että ei ollut täsmällisesti noudattanut traditiota.

Ruukkujen vahva rituaalinen asema näkyy myös niiden koristelussa. Koristelu pysyi käytännössä muuttumattomana monia satoja vuosia, eikä tilaa poikkeavuuksille ollut. Ruukkujen koristelu oli erittäin konservatiivista ja traditioihin sidottua.

Andreas Koivisto