Hyvä asuinpaikka ja taikausko

Ikikallion juurella Keravanjoen ylittävän Hakkilan kivisillan kupeessa on asuttu vuosituhansien ajan. Kivikaudella paikalla asuttiin miltei tuhannen vuoden ajan yhtäjaksoisesti. Kivikauden jälkeisiltä ajanjaksoilta esinelöytöjä on hyvin niukasti. Arkeologit ovat kuitenkin löytäneet paikalta yksittäisiä tulisijojen pohjia ja kasvijäänteitä, jotka ajoittuvat rautakauden eri ajanjaksoille. Alueelle on siis palattu myös kivikauden jälkeen, kun meri oli vetäytynyt ja paikalla sijaitsi nykyisen kaltainen kapea joenuoma.

Kivikautta seuraava suurempi maahanmuuttoaalto kohdistui Ikikallion ympäristöön keskiajalla, jolloin paikalle saapui uudisasukkaita Ruotsista. He rakensivat paikalle maatilan, joka muodosti satojen vuosien ajan Vantaan, silloisen Helsingin pitäjän, pienimmän kylän, eli Haxbölen kylän.

Kun tietyllä paikalla on asunut ihmisiä kauan, on väistämätöntä, että he löytävät maasta jälkiä toisistaan. Arkeologit löytävät usein monen eri aikakauden esineitä yhdeltä ja samalta asuinpaikalta. Onkin jännä miettiä, miten muinaiset ihmiset suhtautuivat muinaislöytöihin.

Ei ole tavatonta, että keskiajan ja uuden ajan rakennusten perustuksista löytyy kivikautinen kivikirves lattian alle piilotettuna. Ilmiö liittyy taikauskoon. Uskomusten mukaan kivikirves oli joutunut maahan ukkosenjumalan heittämän salaman mukana. Kaikki ihmiset tiesivät, että salama ei iske samaan paikkaan kahdesti. Piilottamalla kivikirves talon alle saatettiin huijata ukkosenjumalaa luulemaan heittäneensä salamansa jo sille paikalle. Näin kivikirves suojeli taloa salamaniskulta.

Kivikaudella ihmiset ovat voineet asua samoilla sijoilla jopa tuhansia vuosia. He eivät kuitenkaan aina asuneet paikalla jatkuvasti, vaan välissä saattoi olla satojen vuosien jaksoja, jolloin alue on ollut autiona. Uusien ihmisten saapuessa paikalle ovat he varmasti löytäneet jälkiä edellisistä asukkaista. Arkeologisten kaivausten avulla on kuitenkin usein vaikea päätellä, ovatko eri kivikauden ryhmät tarkoituksellisesti ottaneet talteen tai käyttöön edellisten asukkaiden esineitä vai ovatko ne muuten vaan sekoittuneet keskenään jouduttuaan maahan.

Kivikauden lopun vasarakirveskansan saapuessa Ikikallion juurelle joskus 4800 vuotta sitten, oli alue ollut aiemmin paikalla asuneiden kampakeraamikkojen jäljiltä autiona jo monta sataa vuotta. Kampakeraamikkojen talot olivat varmasti ehtineet suurimmaksi osaksi lahota ja maatua, mutta jäljellä oli runsaasti ruukkuja ja ruukunsirpaleita. Vasarakirveskansa käytti jauhettuja vanhoja ruukunsirpaleita, eli samottia, sekoitteena valmistaessaan omia nuorakeraamisia astioitaan. Olisivatkohan he voineet sekoittaa astioihinsa myös löytämiänsä edellisten asukkaiden astiajäänteitä? Ja onko niillä siinä tapauksessa ollut jokin erityinen merkitys?

Vaikka paikalla on vaeltanut erilaisia ihmisryhmiä ja maisema on muuttunut, hyvä asuinpaikka on kuitenkin pysynyt hyvänä asuinpaikkana aina tähän päivään saakka. Se näkyy Ikikallion ympäristön maaperässä useina päällekkäisinä historiallisina kerroksina. Jonkinlainen ympyrä alueella sulkeutui 1990-luvun lopulla, kun ikiaikaisten kivikautisten rivitalojen paikalle rakennettiin uudet punatiiliset rivitalot. Mitä niiden sokkeleihin on piilotettu jää tulevien arkeologien selvitettäväksi.

Andreas Koivisto

Lue lisää Ikikalliosta Andreas Koiviston ja Tom Björklundin kirjassa ”Ikikallion tarinoita – mammuteista meidän aikaamme”

 

Kuva: Tyttö piilottaa löytämäänsä kivikirvestä talon lattian alle. Maalaus Tom Björklund.
Bild: En flicka gömmer stenyxan hon hittat under golvet till sitt hus. Målning Tom Björklund.

EN BRA BOPLATS OCH VIDSKEPLIGHET

--

Vid foten av Urberget vid Haxböle bro som byggts över Kervo å har man bott i tusentals år. På stenåldern bodde man så gott som tusen år i ett sträck på området. Från perioderna efter stenåldern har man påträffat bara ett fåtal fynd, men arkeologer har hittat enstaka spår av lägereldar och växtrester som dateras till järnålderns olika skeden. Det verkar alltså klart att människor kommit tillbaka till stället även om havet dragit sig undan och det bara fanns en smal å kvar.

Efter stenåldern skedde en större inflyttningsvåg till området runt Urberget på medeltiden, då det flyttade svenska nybyggare till platsen. De byggde en bondgård, som under hundratals år utgjorde den minsta byn i Vanda, dåtida Helsinge, nämligen Haxböle by.

När det bott människor länge på en plats är det oundvikligt att de hittar spår i jorden av varandra. Arkeologer hittar ofta fynd från många olika tidsåldrar på en och samma boplats. Det är spännande att fundera över hur forntidens människor förhöll sig till fornfynd.

Det är inte alls ovanligt att man i husgrunder från medeltid och ny tid hittar en stenåldersyxa gömd under golvet. Företeelsen hör ihop med vidskeplighet. Människorna trodde att stenåldersyxorna hade hamnat i marken när åskguden kastat ner en blixt. Alla visste att blixten inte slår ner på samma ställe två gånger. Genom att gömma stenyxan under huset kunde de lura åskguden att tro att han redan kastat ner en blixt där. På så vis skyddade stenyxan huset från blixtnedslag.

På stenåldern har människorna kunnat bo på samma ställe under tusentals år. De har ändå inte alltid bott på platsen oavbrutet, utan det kan finnas perioder på flera hundra år emellan då platsen varit öde. När det sedan kommit nya människor, måste de ha träffat på lämningar från tidigare invånare. Under arkeologiska utgrävningar är det ändå svårt att avgöra om stenåldersmänniskorna avsiktligt tagit till vara eller använt sig av tidigare invånares föremål eller om de bara blandats ihop efter att de hamnat i marken.

Då stridsyxefolket kom till Urbergets fot någon gång för ungefär 4800 år sedan, hade området efter kamkeramikerna legat öde i många hundra år. Kamkeramikernas hus hade säkert till stor del hunnit förmultna, men kvar fanns mängder av krukor och krukskärvor. Stridsyxingarna använde söndermalna gamla krukskärvor, alltså chamotte, för att magra leran de framställde sina egna snörkeramiska krukor av. Hade de kanske också malt med lera från krukor av de tidigare invånarna? Och hade det i sådana fall någon djupare mening?

Även om det vandrat olika människogrupper på området och omgivningen förändrats, har en bra boplats ändå förblivit en bra boplats ända till idag. Det syns i jordlagren runt Urberget där det finns flera historiska lager på varandra. Någon slags cirkel slöts i slutet av 1990-talet då man ovanpå de uråldriga stenåldersradhusen byggde nya radhus i rödtegel. Vad som gömts i deras sockel får framtida arkeologer lista ut.

Andreas Koivisto

Läs mer om Urberget i Andreas Koivistos och Tom Björklunds bok ”Urbergets berättelser – från mammutar till vår tid”